Noin yleisesti ottaen eipä ole sitten Suomesta muuton tarvinnut arkiaamuisin kuunnella teinien valitusta siitä ettei ole kaapissa mitään mitä pistää päälle. Sitä kun pistetään tismalleen samat vermeet kuin naapurin pennutkin. Hiuslenksuja ja nilkka/polvisukkia myöten.
Koulupuvuista kuulee aina mielipiteitä puolesta ja vastaan, ja vaikka kertarysäyksellä joutuikin lähes koko omaisuutensa ja puoli valtakuntaa tuhlaamaan neljän lapsen uniformuihin, niin pidemmän päälle se kyllä taloudellisestikin oli kannattavaa. Puhumattakaan arjen helppoudesta: ei tarvitse kuunnella teinien nurinaa siitä miten frendeillä on AINA parempia vaatteita kuin itsellä. Tai miksei saa värjätä hiuksia kun kaveriktkin saa, tai miksei voi leikata puoli päätä siiliksi kun KAIKKI MUUTKIN saa.
No täälläpä ei saa. Ei värjätä, ei leikata, ei meikata, ja se ponihäntäkin pitää olla tietyllä tavalla mustalla pampulalla. Koruista puhumattakaan.

Tai no…

Ideaalitapauksessahan kaikki lapset päätyisivät ennenpitkää  s a m a a n  oppilaitokseen, jolloin olisi edes jotain pientä toivoa että osan vaatteista voisi kierrättää vanhemmilta nuoremmille. Tai että asioisit vaan yhden, tai korkeintaan kahden laitoksen kanssa että elo olisi kohtalaisen mutkatonta.
Ja näinhän se ei tietenkään mennyt.

Ensimmäinen vuosi alkoi lupaavasti:

Kaksi koulua. Neljälle vermeet. Huomatkaa teinipojan seksikkäät polvisukat. (Ei sillä että kummankaan koulukengätkään nyt ihoa mitenkään kananlihalle saisi. Muuta kuin hintansa puolesta.)

Toinen vuosi ja alkoikin vähän säätö:

Kolme koulua, kolme eri paikkakuntaa, taas uusi uniformu sukista kaulaliinaan.

Säätöä olikin sitten siihen malliin että esikko vaihtoi koulua 30km:n päähän pohjoiseen. Kukkaro kiitteli. Päätettiin jättää esikoisen karteroobi myymättä koska numero kolmonenhan siirtyy seuraavana vuonna collegeen joten säästetään pitkä penni koulupukuostoksissa.
Tai niinhän me tyhmät kuviteltiin.

Kolmas vuosi:

Kolmas vuosi, neljä eri koulua,  neljät eri vermeet. Kuukausittaiset matkaliput yhdelle bussiin, yhdelle junaan, yhdelle junaan ja bussiin, yksi luojan kiitos potkii itsensä sivistyksen tielle skeitti-tai potkulaudalla ihan ilmaiseksi.

Neljä keskenkasvuista ihmistä, neljä eri oppilaitosta 50km:n säteellä ja neljät eri säännöt ja käytännöt. Juokse siinä sitten vanhempainvarteissa ja kaikenmaailman oppilasriennoissa kun en enää edes sähköposteista tiedä että mitä, kuka, missä ja milloin.

No mutta.
Sehän olis nyt neljäs vuosi menossa ja YLLÄTYS että vähän taas täällä säädetään. Onneksi on tämä koko valtakunnan lockdown että voidaan tätä seuraavaa skenaariota vielä lykätä ja yrittää päästä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen asiasta. Kiire tässä joka tapauksessa tulee tehdä päätöksiä suuntaan tai toiseen:

“Haluun vaihtaa koulua, mun on vaihdettava koulua, toikin sai vaihtaa koulua niin mäkin tasan varmasti vaihdan koulua!” Minä sanoin ei, isäntä sanoi joo. Minä en kestä!!!

Ja ei kai siinä muuten mitään, sen kun vaihtaisivat koulua vaikka joka toinen kuukausi JOSSEISE MAKSAIS MITÄÄN! Mutta kun just vuosi sitten jouduttiin hankkimaan tämä alla näytetty kokoonpano varapaitoineen niin kyllähän sitä nyt ihan pikkuisen perkeleitä suupielistä päästelee jos taas kuukauden päästä uudestaan:

Ainoa huono puoli (hinnan lisäksi) on että varavaatteita pitäisi myös olla. Kun tässä ilmastossa saa parhaimmillaan kolme päivää pyykkejä narulla kuivatella. Ovat muuten erinäiset kerrat joutuneetkin kosteissa rytkyissä kouluun juoksemaan.

Että väännetään tässä nyt pari viikkoa, kello tikittää kun tämä vuosi on aika ratkaiseva ja mahdollinen koulun vaihto olisi syytä tehdä ennen heinäkuuta eikä vasta kouluvuoden lopussa. Ei ihme että päänahka puskee harmaata entistä vauhdikkaammin.

Nyt kun on tassa useamman viikon joutessani  s u u n n i t e l l u t  sita nurkkien ja kaappien mahdollista raivaamista niin pesuhuoneen hyllyssa sopivasti tuijotteli puolillaan oleva aurinkorasvapurkki. Joku tuossa taannoin jossain vertasi etta rapakon talla puolen aurinkorasvaa kuluu vahan niinkuin kuin pakkasnestetta autoihin Suomen talvessa kun tama uv-indeksi meilla on “hieman” korkeampi kuin mita Euroopassa tottunut. Nainhan sita normaaliperheiden kohdalla olettaisi…
Tuo pesuhuoneessa piileskeleva aurinkorasvapurkki tuli ostettua ensimmaisella viikolla tanne muutettuamme. Siis yli kolme vuotta sitten. Ja edelleen se siina hyllyssa nokottaa puolet viela purkissa jaljella. Onkohan se enaa edes toimivaa, vanheneeko rasva, voiko se menna pilalle? No piilotin sen takaisin sinne kaapin nurkkaan ja palataan asiaan taas puolen vuoden paasta ihmettelemaan etta mitahan sille oikein tekisi. Ja niille kaapeille mitka piti siivota.

Meidan perheella on ehka vahan erikoiset ihot kun ei edes nailla uv-indeksin 13-lukemilla nahka koskaan kartsaa. Tietenkin pitaisi siita huolimatta sita rasvaa lutrata vaan kun ei ikina muista/viitsi/ehdi/tahdo. Todennakoisesti ollaan kaikki ennen pitkaa tassa perheessa melanoomaisia ja ryppyisia kuin rusinat, ehka yritan ensi kesaksi opetalla paremmille tavoille.
(Lapsille kylla kovasti hoen tata “slip, slop, slap & wrap-mantraa” mutta eihan ne mita tottele kun on kovin huono esikuva talossa)

Naita saita odotellessa.

Eipa tosin pahemmin rannallalorvimispaiviakaan viime kesana nahty. Melkein kuin Suomen kesa, eli aivan liian jaatavaa saata meikalaiselle.
Ne ennatyshelteet, mita muualla tassa maassa uutisoitiin kuukausitolkulla, kiersi meidan kaupungin kokonaan. (Kuten yleensakin)
Saatoin kayda tyokeikalla 50km paassa hikoilemassa 29-asteen helteessa, vain palatakseni kotikulmille 17-asteen kaatosateeseen ja vaakatuuleen. Yhtenakin aamuna lampotilat tippui alle kymmeneen, siina kohdassa alkoi jo kylla lammeta miehen pitkaaikaiselle ehdotukselle muuttaa toiselle puolelle saarta. Tai Ausseihin, sekin kun tassa tapetilla koko ajan on. Harkitsen. Vakavasti.

Eipa tarvinnut kuluneena kesana pahemmin oman kylan rannoilla rotvailla. Oli melekein kuin Suomen suvessa, lahes hypotermian partaalla. Toisin sanoen tallaisen ikuisuuslaihduttajan unelmakelit kun ei tarvitse uikkareiden kanssa tuskailla 😀

Vaan ei saisi marmattaa, on kuitenkin katto paan paalla, toisin kuin tuossa pallokentan reunalla majailevilla telttailijoilla jotka jaivat maahan jumiin kuten tuhannet muutkin turistit. Todella riipaisee kun vetta sataa kuin saavista, tuulee niin etta tukka irtoaa ja raukoilla on pelkka teltta – ja kohta ei varmaan enaa sitakaan kun naissa tuulissa mereen lentelee jo jareammatkin rakennelmat.
Mutta kun liikkuakaan ei siita mihinkaan saa, siina puun alla ovat yrittaneet meressa pestyja vaatteitaan kuivatella jo toista viikkoa. Ja ties kuinka monta viikkoa tai kuukautta viela edessa. Varsinainen unelmaloma Uuden-Seelannin syksyssa.

Etta ehka tuo noin 20-asteinen kesakausi ei ollut kuitenkaan valittamisen arvoinen, ei tassa nyt kuitenkaan oikeasti palelemaan saakka paasty eika luntakaan tarvitse koskaan enaa lapioida. (Vaikka kaikki alle +20-asteeseen tipahtavat lampotilat tarkoittaakin mulle lahes hypotermiaa ja vasta lahempana kolmeakymppia alkaa astemittari saamaan hymyja irti meikalaiselta)

Vaan ehka sitten ensi kesana?

Tammoinen kevyt 16kk vali edellisesta postauksesta. Ja paiva paalle.
Ei tassa nyt liian usein raatsi tarinoida ettei paase heikkohermoisimmat vallan tuohtumaan.

Kaikenlaistahan sita rapiassa vuodessa ehtii tapahtua ja siltikin tuntuu ettei ikina tapahdu yhtaan mitaan mista saisi asiaa aikaiseksi.
Mutta nyt kun tassa sattuneesta syysta syljeskellaan kattoon koko perheen voimin ties kuinka pitkaan niin jos sita yrittaisi nyt vallan herailla ilmoittamaan etta hengissa ollaan. Ainakin toistaiseksi, palataan asiaan ensi kuun lopussa ja arvuutellaan ketka tassa taloudessa on kuristaneet kenetkin ja missa jarjestyksessa. Toistaiseksi kuitenkin ollaan kaikki suhteellisen flegmaattisia eli vahvasti elossa.

Kesa tuli ja meni, ja tuli toinenkin kesa ja sekin meni. Nyt huokaillaan taas etta oispa takka tai edes kuivat ikkunat, silla johan se on tietenkin jo alkanut se joka-aamuinen ikkunoiden kuivaamismaratoni.
Taksi talveksi aiotaankin likkojen huoneisiin testata takalaista tee-se-itse-lammitysta eli peitetaan ikkunat vallan kokonaan kuplamuovilla. Kylla. KUPLAMUOVILLA. Peitetaan. Eipahan tarvitse miettia etta kyylaako naapurit verhojen raoista sisalle. Pakko vastaisuudessa pitaa verhot kiinni ympari vuoden kun varmaan havettaa sen verran paljon se tuleva ikkuna-decor.
Tata on suositellut yks sun toinenkin rautakaupan- ja postikonttorin ja ruokakaupankin tati ja tadin seta mutta en olisi ajatellut etta nain alas viela vajoan. Mutta keski-ikaista kovasti tama koleus toisinaan ketuttaa joten kuplamuoviostoksille kay siis heti tie kunhan valtakunta avataan jalleen yleisolle ja kotiaresti on ohi.

(Ainoa mita mietin etta kauanko ne kuplat mahtaa niissa muoveissa pysya. Kun onhan se vahan sellainen pakkorefleksi kayda poksauttamassa salaa pari kuplaa, yleensa ne kaikki. Jos ei lapset niin sitten mina. Nahtavaksi jaa.)

On ollut tassa vesivahinkojakin poikineen (vasta kolmesti tullut vedet ylakerrasta alakertaan lapi ja vessatuotokset naapurin puolelle mutta otetaan se nyt ihan normina etta mitas pienista. Kylla kesa kuivaa minka putkirikko kastelee) ja on vaihdeltu kouluja ja tyopaikkojakin valilla. On huudettu kitarisat suorana teineille (ja valilla vahan miehellekin) eli elama jatkunut ihan uomissaan. Valtakunnassa siis kaikki hyvin eika oikein mitaan uutisoitavaa ole ollut.

Joten ehka tulevan talven mittaan aina valilla kaivaudun ulos luolastani ja naputtelen jotain jonninjoutavuuksia tanne – tai suuremmalla todennakoisyydella palaan asiaan taas parin vuoden paasta.
Vaan ei kai se mitia haittaa, hiljaa hyva tulee 🙂

Tässä kun on nyt vajaa pari vuotta eletty aika huolettomasti täällä lätäkön toisella puolen (ja sitä ennen aika huolettomasti lätäkön sillä puolen) niin ehkä ensimmäistä kertaa eläissään tässä on nyt joutunut  tekemään sellaista pientä reality checkiä. Tai itseasiassa aika suurta. Sattuneista syistä.

Useampi tuttu tai puolituttu aikanaan kauhisteli miten ollaan voitu tällä tavoin vaan lähteä tyhjän päälle. Entä jos jotain tapahtuu? Eikö pitäisi olla paksu pankkitili ja isot vakuutukset? Tai sellainen työsoppari mikä kattaa kaiken. (Tai kattaisi edes jotain.) Jos jotain tapahtuu.
Vaan kun en kuulu niihin ennakkoon murehtijoihin muutenkaan. Elämä tuo, elämä vie, sillä mennään. Toki olisihan se mukavaa kun pystyisi laittamaan roposen perstaskuun silloin tällöin, puhumattakaan siitä että jälkikasvulle voisi säästää jotain tulevaisuuden varalle. Mutta mitä niitä murehtimaan ja harmittelemaan? Itseltäni puuttuu jonkunlainen stressigeeni, en yleensä jaksa murehtia etenkään etukäteen asioista mitä ei voi tietää. Jotkut voi kutsua tätä ominaisuutta myös jonkinasteiseksi vastuuntunnottomuudeksikin.

Mutta nyt on ensimäistä kertaa joutunut todellakin pistämään vähän mietintämyssyä päähän tulevaisuuden suhteen. Ja ehkä tavoistani poiketen totean – parempi nyt etukäteen kuin vasta jälkikäteen. Sillä hyvin pienestä on ollut kiinni ettei tuo “jälkikäteen” toteutunut. Kahdesti.

Suoraan kuskin ovesta sisään satasen rajoitusalueella. Matkustaja käveli omin jaloin ulos, kuski ei. 

Parempi puolisko on nyt joutunut onnettomuuteen KAHDESTI lyhyen ajan sisällä. Jälkimmäisessäkin olisi voinut käydä todella pahasti, mutta ensimmäisessä oli viranomaistenkin mukaan suorastaan todellinen ihme että kaikki selvisivät hengissä. Tulevassa oikeudenkäynnissä selvinnee missä jamassa vastapuolen syytetty on, toivon mukaan kuitenkin ehjänä ja vammautumattomana. Molemmat lunastuskuntoon menneet autot on kuitenkin vain materiaa.

Toisella kertaa töihin pyöräilevän mieheni päälle ajanutta autoilijaa ei edes tavoitettu. Hit & run tuntuu olevan aika yleinen ilmiö täällä, onneksi mies selvisi vain ruhjeilla ja hajonneella pyörällä, toisin kuin tuttavamme joka sai muistoksi rekan ajettua päälleen “vain” kahdeksan luunmurtumaa ja useamman kuukauden työkyvyttömyyden. Henkiin jäi kuitenkin.

Rantareittejä polkiessa ehkä vielä turvallista?

Tässä kohtaa toki iski tajuntaan että mitä jos? Mitä jos tilanne olisi päättynyt toisin? Selvää tietty on miten katastrofaalista puolison tai muun perheenjäsenen menettäminen jo itsessään olisi. Mutta entä sen jälkeen? Koska tosiasiahan on että jotenkin sitä olisi jatkettava, halusi tai ei. Ja valitettava tosiasia on että omalla kohdallani ei aavistustakaan että käytännössä miten.

Ensinnäkin itse freelancerina olen toistaiseksi tilanteessa missä omat tuloni tällä hetkellä ei riittäisi millään tasolla perheen elättämiseen. Ei edes itseni. Vaikka olisinkin täyspäivätyössä palkallisena jollekin toiselle taholle niin tulot ei silti riittäisi. Ei mitenkään päin, ei edes vuokran maksuun. Vuokrathan täällä ovat sylettävän korkeat, asunnottomuus kiehuu yli ja lapsiperheitä asuu autotalleissa ja autoissaan kun kattoon pään päälle ei yksinkertaisesti ole varaa. Autotalliin ansiotuloni ehkä riittäisi juuri ja juuri, jos reipasta ylityöpäivää puskisi.
Ja kun ei kuulu enää Suomen sosiaaliturvan ja etuuksien piiriin (niihin nk. etuuksiin en kyllä kuulunut Suomessakaan) – eikä luonnollisesti myöskään ilman kansalaisuusstatusta asuinmaansakaan sosiaaliturvaan – niin aika omillahan tässä ollaan.

Toisekseen viisumit. Niin kauan kun takataskussa ei ole permanent residencya (mitä joutuu vielä muutaman vuoden odottelemaan) saatika kansalaisuutta, niin oma viisumini on sidoksissa miehen viisumiin, ainakin hetken aikaa. Tämä taas tarkottaisi sitä että mikäli puoliso jäisi työkyvyttömäksi tai menehtyisi, minulle ja lapsille tulisi välitön maastapoistuminen takaisin Suomeen. Minne sinne? Millä rahalla?
Suomessa ei olisi kattoa pään päällä, ei työpaikkaa, ei sosiaaliturvaa. Ei yhtään mitään. Eipä sillä – tuskin sitä lapsilisillä muutenkaan kukaan perhettään elättäisikään jos sellaisia olisi.
Kadunkulmaanko sitä lapsilauman kanssa jäisi öitään viettämään matkalaukun kanssa?
Onneksi (kauhea sanoa) tilanne on sikäli yksipuolinen että jos itselleni sattuisi jotain niin taloudellisesti se ei yhtä pahasti vaikuttaisi muuhun perheeseen, nythän kuitenkin isäntä-parka on käytännössä se ainoa leivän pöytään tuova osapuoli.

Entäpä se kaikkein pahin. Entä jos molemmille vanhemmille sattuu jotakin? Mihin lapset, miten lapset? Ihan kauheaahan se on tällaisia skenaarioita viljellä ja ääneen päästellä mutta pakkohan se on.

Tässä kohtaa sitä toivoo että lasten ammattihaaveet tulisivat olemaan aloissa mitkä ei ole sieltä minimipalkkalaisten Top10-listan kärjestä kuten omani. Tässä iässä ei enää paljon messuamiset kutsumusammatista lämmitä kun tajuaa että kyllä parempipalkkaisena joskus voisi olla helpompaa. Paljon helpompaa. Tiedä vaikka olisi takataskuun ennakkoon hankitut kovat henkivakuutukset ja säästötilit pahanpäivän varalle.
Ihan rehellisesti, nuorena ei olisi voinut vähempää kiinnostaa moinen vouhkaaminen – eikä oikeastaan edes Suomessa asuessakaan, eikä niihin säästämisiin itselläni olisi ollut mahdollisuuttakaan.
Mutta nyt kaikki on ajatustasolla toisin. Jo pelkästään ajatus siitä miten käytännön asiat järjestyisi kun asuu ulkosuomalaisena, tällaisena väliinputoajana, kauhistuttaa.

Tästä on sitten alkanut poikimaan jonkinasteista ammatti- ja itsetuntokriisiä. Kun tietää että vaikka olisin kuinka täystyöllistetty niin tulot ei vaan riittäisi. Ei vaikka kellon ympäri vääntäisi. Ja kun tällä hetkellä sitä omaa työtä ei nyt juuri ruuhkaksi asti ole ollut.
Työhakemuksia muille aloille on täytelty ahkerasti toiveena saada mitä tahansa “oikeeta duunia” mutta ei. Väkisinkin ajattelee että onko tässä jo ihan liian vanha kun ei tärppää, haastattelutilaisuuksissa sitä on ollut järjestäin joukon vanhin ja varmasti myös kokemattomin – omalla (suppealla) alalla kun on tullut oltua jo niin pitkään yksinyrittäjänä. Vai vielä pahempaa kuin ikä – onko sitä vaan niin surkea että siksi ei tärppää.
Toki tiedän että  ei se ikä merkitse, että toivottavasti vielä jossain vaiheessa joku näyttää vihreää valoa ja toivottavasti palkkaa. Mutta juuri tällä hetkellä se nyt ei oikein lohduta. Ei nyt, ei tässä hylkiömateriaalifiiliksessä.

Kunhan nyt vaan jälkikasvu tajuaisi että oikeasti sillä ammatinvalinnalla on väliä. Vaikka olisi kuinka hyvä työssään niin jotkut alat vaan on järkevämpiä kuin toiset. Ehkä säästyisi myöhemmällä iällä sitten näiltä pohdinnoilta.

Kesä on jo nurkan takana, ehkä sitä mielikin kirkastuu sen myötä